perjantai 18. joulukuuta 2015

Kuva: Irmeli Jung.

Joulukuun 18. päivä

Katariina Romppainen
Sori vaan, se on totuus
Karisto 2015, 230 s.

Joulu ei ole kaikille lapsille ja nuorille ylellisten lahjojen aikaa. Silloin voi olla helpottavaa lukea seiskaluokkalaisesta tytöstä, jonka äidillä ei ole varaa kustantaa kännykkää tai tablettia siihen tahtiin, että pysyisi koulukaverien piireissä. Kirjan nuorille myös asuinalue on sosiaalinen mittari, minkä takia Senja Santa ei uskalla kertoa asuvansa rapistuneessa betonikerrostalossa Koilaakson lähiössä, jossa voi törmätä juoppoihin ja maahanmuuttajiin.

Senja turvautuu valheisiin pitääkseen ne muutamat ystävät, joita hänellä uudessa koulussa on. Hän tekeytyy ekologiseksi joutuessaan kieltäytymään monista hyödykkeistä, joihin hänellä ei ole varaa. Ennen kuin ollaan kirjan viimeisellä sivulla, naamarit on heitetty naulaan ja totuuden torvi törähdellyt monenkin henkilön suussa. Senja joutuu huomaamaan, miten vahingollisia ovat ne valheet, joita hänen äitinsä on hänelle syöttänyt selvitäkseen itse ja suojellakseen tytärtään. Romppainen kuljettaa oivallisesti Senjaansa läpi vaiheen, jossa sukutaustan sotkut tulevat ilmi.

Äiti on katkaissut välit Senjan isään sukuineen jo niin varhain, ettei Senjalla ole paljonkaan muistikuvia. Hän haaveilee isänsä tapaamisesta, mihin tuleekin tilaisuus Lapin reissulla. Miellyttävän ensivaikutelman jälkeen alkaa isän vastuuttomuus nousta esiin. Jotain hämärää on myös isovanhemmissa, joiden ihanaan pitsihuvilaan (tietenkin hyvälle alueelle) Senja pääsee asumaan äidin lähtiessä Norjaan siivoamaan. Isovanhemmat tarjoavat Senjalle mahdollisuuden kulutusjuhlaankin, mutta tämä pitää päänsä kylmänä.
Kaveri löytyi urheiluliikkeestä ihastelemasta täysvalkoista toppatakkia, joka maksoi puoleen hintaankin vielä lähes viisikymmentä euroa. "Mä haluan tän."
"Sehän menee heti likaseksi, kun tulee loska-aika", Senja sanoi.
"Sitä varten on äiti, pesukone ja kuivuri."
Iina veti vaaterekistä esiin samanlaisen takin beigenä. "Tää olis sulle, Ksenia."
Senjasta sävy oli ankea. "Ehkä mä haluaisin jotain vähän kirkkaampaa väriä kuin beige."
"Ei tää oo beige, tää on latte", Iina korjasi. "Ja huippuihana malli. Jos sä ostat laten, niin mä ostan täysvalkosen. Ne on samaa merkkiä ja sopii yhteen. Vai haluatko säkin valkosen? Periaattessa se kävis sulle, kun sä oot noin tumma."
"En halua. Mennään jonnekin muualle." (s. 74-75)
Senjassa on itsenäisyyttä alusta alkaen ja myöhemmin äiti rohkaisee häntä olemaan vielä enemmän oma itsensä. Paras kaveri Iinakaan ei omista arvoistaan luovu, vaikka hänen elämänsä mullistuukin kirjan lopussa.

Senjan elämänpiirin laajentuessa kasvaa tietoisuus siitä, että hän on ollut vauvana muidenkin kuin äidin rakastama. Läheisten edut ja näkemys lapsen parhaasta olivat menneet niin pahasti ristiin, että Senjan teiniäiti päätti eristäytyä lapsen isän suvusta tykkänään. Senja joutuu käymään läpi vihaa ja raivoa tapahtumien paljastuessa, mutta päätyy ymmärtämään äitiään. Peliriippuvainen isä saa ilmeisesti vielä muuttua tullakseen tyttären ymmärtämäksi.

Yläkoululaisista kertovissa nuortenkirjoissa on ilmeisesti oltava pakollisena elementtinä ihastuminen tai vähintään poikakaverikandidaatin ilmaantuminen. Romppainen toteuttaa tämän puolen sopivan löyhällä kädellä jättäen rakastumisen mahdollisuuden vielä auki. Vihreäsilmäisen pojan ilmestyminen paikalle joka kerta kun Senja lentää nurin on epäuskottavaa, mutta käsitettävä kai pikemminkin vitsiksi. Toinen epäuskottava yksityiskohta romaanissa on se, ettei Senja löydä tietokonehaulla isästään mitään tuloksia, vaikka tämä on ollut nuorten maajoukkueessa. Kyllä sellaisesta jää jäljet internettiin, kun meikäläisenkin vähät hölkkäilyt sieltä löytyvät.

Romppainen kirjoittaa hyvin asiatyylillä menemättä kovin sisälle mielen syövereihin. Romaani on hyvin rakennettu kantamaan tärkeät teemansa, elintasokilpailun ja perheeseen kuulumisen. Kaikki henkilöt joutuvat haasteiden eteen, ja keskiössä häärää Senja, arjen sankari.     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti